Aprilli.

Niin, se on taas. Se päivä kun ihmiset yrittää jujuttaa toisiaan ja nauraa toistensa kustannuksella. Mikäs siinä pikku pilassa. Voihan se olla hauska ja harmiton. Useimmat ovat kuitenkin väkinäisiä, epähauskoja, loukkaavia, vaarallisia tai puhtaasti helvetin tyhmiä. Sama pätee kyllä toisinaan myös ihmisiinkin, joten mikäpäs siinä tosiaan. Sehän on vain luonnollista.

Vaikka riittävän hyvän (huonon) pilan mieleen tullessa sellainen saattaa tullakin tehtyä, en, kuten edellämainitusta ehkä voi hienovaraisesti tuoksahtaa, erityisemmin pidä aprillipäivästä. Tässä ei kuitenkaan ole varsinaisesti kyse itse päivän turhuutta tai turhamaisuutta kritisoivasta nillittämisestä. Ei. Kannan henkilökohtaista kaunaa päivää kohtaan, koska se on elämäni toistaiseksi raastavimman elämänvaiheen symboli. 01.04.2010-01.04.2012 koostui useammista positiivisista osioista huolimatta lähinnä vastoinkäymisistä, stressistä, ahdistuksesta ja menetyksistä. Näinollen vuosi sitten kun se vittumainen pöly tuntui viimein hälvenneen, oli pelkästään loogista yrittää muovata edellämainitut asiat ja niiden syövereissä omia raajojaan syömällä itseään elossa pitänyt toivon kipinä yhteen nippuun. Siis tehdä biisi.

Syksyllä etsimässä asioiden ydintä.

Jonnekin vierähti vuosi. Kappaleen runko syntyi tuolloin yhdellä istumalla, mutta kaikki muu otti aikansa. Osittain aikaa vei sen aiottu sijoituspaikka. Tämän pikkueepoksen piti olla Siimeksen Käärmelinna II-julkaisun päätöksenä, joten sen edistyminen oli jokseenkin verrannollisessa suhteessa kyseiselle julkaisulle kaavaillun oheismateriaalin kera. Ja sen synty ei oikein edennyt. Toisin kuin ensimmäisen julkaisun kanssa, tällä kertaa intuitio ei sanellut tapahtumien kulkua, ja biiseistä oli jo lähtövaiheessa aika selkeä näkemys. Niiden lopullinen muoto ei vain silti tuntunut tulevan luo ja äänitys- ja sovitustyö oli ripottaista ja inspiraation suhteen nihkeää. Lopulta koko biisikolmikko päätyi hyllylle ja tätä kirjoittaessa lähes valmis lopputulos, "Käärmelinna IIb" on jotain aivan muuta.

Vuodenvaihteessa kaivamassa esiin asioiden ydintä.

Mutta tämä kyseinen laulu jäi piinaamaan. Rauha oli saatava - sekä itse laulun että sen syntyä sanelleiden asioiden suhteen. Siispä kävin jälleen alkuvuodesta hiljalleen tutkimaan joskohan siitä vielä kuitenkin tulisi valmis. Kokonaisuus oli aikamoinen sotku. Olemattoman tasapainon keskellä oli röykkiö, missä oli sekaisin neljällä eri kitaralla äänitettyjä raitoja, kolmea eri bassoa, keskeneräinen rumpusovitus ja yhtä sun toista enemmän tai vähemmän ylimääräistä. Tolkuttoman säätämisen ja uudelleenäänittelyn myötä jokin loksahti kohdalleen, kun sekavat synaraidat löysivät tiensä biisiin. Suitsait sukkelasti testikuunteluja siellä sekä täällä että tuolla, ja hymyilevä toteamus: se on valmis - niin valmis kuin siitä tällä mielialavuoristoradalla ja näillä taidoilla voi tulla.

Ja nyt sen voi tästä sitten myös kuunnella. Tässä kohtaa teki tietysti hirveän paljon mieli lykätä varsinaisen biisin sijaan raidalle vähintäänkin joku huutava vuohi-tyyppinen pila, mutta koetin pidellä aisoistani kiinni. Antoisaa aprillia vaan.

Alla biisin voi kuunnella embed-henkisesti tai vaihtoehtoisesti voit klikata tästä.

Ps.:
Jos kuitenkin haluat jotain aprillihenkeä tähän niin senkus klikkaat.

Vempeleitä.

Kärkeen asianmukainen soittokamafiilistelyvaroitus. Wankywanky...


Bassot:


Hagström Scanbass, vm. 1977


Tarttui mukaan viime syksynä, kun kyllästyin vuosia palvelleeseen Fernandesin presariin. Ostoilmoitus jostain jännästä ämnettiin, ja kas, vajaan kymmenen minuutin polkupyöräilyetäisyyden päästä tupsahti tarjolle tämä kyseinen laite. Ostohetkellä soittimessa oli kiinni EMGin jatsimikit kera soittamattomuuteen väsähtäneen patterin ja vire oli B-E-A-D. Mukana tuli kuitenkin orkkismikit, Motown-demppi, alamikin tuhkis ynnä muuta hienoa, joten soittimesta sai sen vintage-sydämen vielä esille muiltakin osin kuin vain ulkonäöllisesti.

Jos Hagströmin vanhempaa tuotantoa ajattelee niin Scanbass (aiemmin Jazzbass, mutta Fenderin salkkumiehillä oli siihen sanansa sanottavana) on kyllä puljun tylsimmästä päästä. Ei mitään hulluja ideoita tai edes omituista muotoilua! No mutta, väliäkös sillä, kun kokonaisuus rokkaa. Ideana oli yhdistää jatsari ja presari, lopputulema on lyhyehköllä skaalalla varustettu vikkeläkaulainen soitin, jonka elektroniikka toimii jatsarin periaatteella. Eli soundivariaatioita löytyy, ja tyylillisesti Scania taipuu käytännössä mihin vain. Omaan kätöseen tämä on istunut hienosti ja tuntuu paremmalta kuin yksikään Fender mitä olen kokeillut. Muutenkin on tuota taipumusta iäkkäisiin ruotsalaisiin luomuksiin, joten tämähän se käy vain jonon jatkoksi.

Jussi Rasin taltioima tyhjä katse kielii soittajan ja instrumentin välisestä epä-avar uudesta.

Tällä on tullut soitettua jo paljon (palveli ykkössoittimena Vinokäyrässä, ja toimittaa basson virkaa myös tulevalla Siimes-lyhärillä), mutta silti se paras kokonaisratkaisu on vielä vähän hakusessa. Kielisetti vaihtelee. Toistaiseksi paras fiilis on irronnut Warwickin keltaisella 5-kielisen setillä, jotka on viritetty E-vireeseen. Ei välttämättä kaulan tai omien sormien kannalta paras ratkaisu, mutta alapäässä löytyy, kuten kunnon svenskiin kuuluu.


Rickenbacker 4003 Mapleglo, vm. 1996


27-vuotissynttärilahja itselleni. Joitain unelmia on toteutettava, ja parhaita niistä lienevät ne, joiden olemassaolosta ei edes tiennyt. Kauanhan siitä Riksusta tuli unelmoitua, mutta jotenkin sitä piti niin etäisenä, kun oli jo vuosikausia soitellut halvoilla kopsuilla, ja ollut oloonsa ihan tyytyväinen. Nytkin etsin oikeastaan erään upean Greco-merkkisen Riksu-replican missattuani toista kopiota, kun tarjolle tulikin tämä "keittiönpöytä". Miksipä sitä sitten etsiä kopsua, jos on mahdollisuus napata ihan itse ykköspalkinto?

Vaahterarunko, vaahterakaula, ruusupuuotelauta yhdessä isossa sievässä klimpissä. Soitin on kaikinpuolin alkuperäisessä kunnossa, ja sillä on ennen minua soiteltu hyvin vähän. Puhdistuspyyhe oli yhä avaamattomana pussissaan. Jopa paikoiltansa poistettu mikkisuojus on tallessa, mutta näinkin tuoreessa Riksussa se on jo muoviosa. Selvittelin historiaa sen verran, että edellisiä omistajia on neljä kappaletta. Ostamisen myötä tarkoitus on ollut, että tällä nimenomaan soitettaisiin paljon, kun en itse varsinaisesta soitinkeräilystä niin piittaa - soitinhankinnan perustelee vain selkeä käyttötarkoitus.

Riksu on säädetty Kitarakuussa dropped c-vireeseen ja se oli Giantia varten. Tositoimiin soitin on päässyt vähemmän kuin olisin toivonut. Uuteen viresäätöön sitä ei ole tehnyt mieli viedä, koska se kuulostaa niin helvetin hyvältä mainitussa vireessä, ja olen sopinut itseni kanssa, että on oltava yksi sellainen basso, jota ei vaihda eikä myy pois, tapahtui sitten mitä hyvänsä. Tämä on juuri se, joten jatkossakin olisi syytä keksiä käyttötarkoitus.


Legend P-bass "Jouskari", vm. 199x


Toinen omistamani basso, joka tuli joululahjaksi muistaakseni vuonna 2001. Sai lempinimen "Jouskari", koska aika pian ilmeni, ettei vempele ollut kovin suuri kohennus ensimmäiseen bassooni, joka oli Rocky-merkkinen presari. Sen lempinimi oli "Ruoska".

Muistaakseni nämä on Kiinassa kyhättyjä, saattaa olla jopa ihan oikeaa puuta. Sirisee, paukkuu ja särisee ja on kaulaltansa kiero. Nähnyt yhtä sun toista estettä, mitä vasten on kolissut, ja silti on odotuksiin nähden hauska soitettava. Kunnon räkäsoitin. Tätä on jostain syystä yritetty ostaa pois jo useampia kertoja, mutta tunnearvokasta laitetta ei voi vaihtaa pikkurahaan. Sellaisen lahjoittaa mieluummin luovaan lainaan, missä tämäkin nyt on.

Soittimen historian tähänastisin tähtihetki on kuultavissa Vinokäyrä-yhtyeen äänitteellä "Miksi ampiaiset ovat keltaisia, mutta sininen väri huokuu murhaa '10". Detalji überprogressiivisesta 28 minuutin mittaisesta luomuksesta: soitin on luovassa EAEE-vireessä. Näinollen sain ainoan biisissä käytettävän äänen näpsäkästi neljältä eri kieleltä, kun laitoin sormen A-kielen 7.nauhalle ja hakkasin kaikkia kieliä.



Kitarat:


Fender Stratocaster Classic 60's, vm. 2001


Vastaavasti pitää olla myös yksi kitara, josta ei luovu minkään uhan edessä. Olen soittimen toinen omistaja, ja sillä on valtavasti tunnearvoa, koska ensimmäinenkin omistaja oli läheinen. Tuo edellinen omistaja pakeni vaarallisia ja ikäviä ongelmia paljolti tämän soittimen otelautaa myöten, joten soitin toimii eräänlaisena muistuttimena musiikin positiivisesta voimasta. Itselläni tämä on ollut enempivähempi aktiivikäytössä vuodesta 2007. Kyseessä on aika fantastinen kitara.

Sinänsähän Stratossa ei ole mitään erikoista. Tavallinen sunburst-väritys, kolme orkkista yksikelaista mikkiä. Leppärunko, ruusupuuotelauta. Jostain syystä silti olen tehnyt tällä kyseisellä soittimella kaikki sellaiset biisit, joilla on itselleni erityistä merkitystä. Jokin tässä soittimessa puhuttelee. Samaan hengenvetoon on koomista, että sellaista unelmasäätöä tähän ei tunnu löytyvän ikinä. Aina joku nirisee tai narisee, potikka rohisee tai hienovire on vähän sinnepäin. Meksikolaista taikaa!

Käytännössä soitin on aika uudenveroinen. Todella vähän mitään käytönjälkiä. Yhtäkään oikeaa keikkaa kitara ei ole nähnyt, aika vähän myöskään äänityksiä, vaikka Siimeksen kitarasoundi pohjautuu aika paljolti siihen, mitä tällä voi saada aikaan. Koska suhde tähän ykkössoittimeen on aika uniikki, tälle on ollut vaikea löytää ns. paria. On käynyt Telecaster, Super-Strato, Washburn, SG ja viimeisimpänä eriskummallisempi Eastwood Airline '59 Town & Country (etsii uutta kotia, muuten!), mutta toistaiseksi mikään ei ole aivan sopinut rinnakkain. Uusi ehdokas on jo perillä, tästä aiheesta piakkoin lisää.


Firefox Rytöcaster "Outsider", vm. 199x


Uskoakseni tämä on Koreassa tehty. Veikkaisin ysäriä. Tiedon etsiminen on hivenen haastavaa, tuntuisi liittyvän jotenkin valmistajan nimeen... Materiaaleista ei ole juurikaan hajua, otelauta lienee ruusupuinen. Kaikki osat (erityisesti talla) on sitä halvinta mahdollista muhjua, silti soitin pitää nykyisellään vireen ihan hyvin - virittimet on "merkkikamaa", lukeehan niissä ESP! Ostin kesällä 2009 muutamalla kympillä, kun Veriapinaa varten piti hankkia punk-uskottava soitin. Myyjä oli vähän erikoinen heppu, joka oli ladannut Youtubeen karmean kuuloisia kitaracovereita joistain tunnetuista radiopop-biiseistä. Eipä tuolle sitten ollut liiemmin tarvetta, mutta enpä nähnyt erityisemmin aihetta myydä halparomua eteenpäinkään. Sen sijaan olen panostanut sen rähjäisen luonteen kehittämiseen.

Aina jos on tullut vastaan joku aiheeseen sopiva tarra, se on luultavimmin löytänyt tiensä tämän soittimen kanteen tai kylkeen. Kitarassa on viisi kieltä ja kaula on vähän vänkyrä, kun kerran humalapäiten sattui niin, että halusin esitellä pojille miten tehdään Keith Richards-viritys. Ilmeisesti Keefin soittimet on luotu enemmän herran maneereja ajatellen. Tällä hetkellä kiinni on verrattain paksu kielisetti ja vire on viiteen kieleen sovellettu dropped c eli C-G-C-F-A#. Hälyisempään alapääsohjoon soittimen fiilismäärä on jokseenkin sopiva.


Projektit:


-Isän vanha Landola. Vähän käppäinen nylon-kielinen. Puuttuu satula ja kielet. Tällä opettelin aikoinaan kitaran saloja ja tein VK:n ensimmäiset huikeat "hitit", kuten Olli Amelotti. Meni lujaa!
-Coxx SD Special, "Kyrvis". Kiinalainen SG-kopio. Ostin vuonna 2006 kotisoittimeksi lomarahoilla. Lojui kauan porukoilla käyttämättömänä. Ajattelin elvyttää ja tutkia jos siitä saisi vielä soittimen. Käytännössä kaikki menee siis uusiksi. Suunnittelupöydällä.

Se niistä. Ehkä joskus palaan aiheeseen muun muassa vahvistin- ja pedaalipohjalta. Se taitaa tosin vaatia syvää tarvetta kaivella oman soittokamarunkkariuden analyyttisimpiä onkaloita. Hetkonen. Se ei kuulostanut kovin lupaavalta!

Riffien rajamailla-artikkelisarjasta

Desibeli.netissä ilmestyy tasaisen epätasaisesti kirjoittamani blogi-tyyppinen artikkelisarja nimeltä Riffien rajamailla. Aihepiiri käsittelee valtavirran pinnan alla hälisevää mölymassaa, jota myös underground metalliksi kutsutaan. Käsite kun on kohtalaisen laaja, on myös paletti aika rönsyilevä. Päällimmäisin idis ja innoste on kuitenkin käsitellä ja tuumailla eritoten kiinnostavaa kotimaista musiikkia. Viimeisin kirjoitus tuli julki tänään, ja siinä on aiheena Opium Warlordsin levy We Meditate Under The Pussy In The Sky.

Ajattelin sitten, että kun kerran kyseessä on murrosvaihetta elävässä verkkomediassa ilmestyvä musiikkia käsittelevä blogi, on ehkä aiheellista linkittää juttuja myös tänne. Yksinkertainen on nättiä ja mukavaa, joten alla linkit kaikkiin tähänastisiin aikaansaannoksiin.

Riffien rajamailla #5: Opium Warlords

Riffien rajamailla #4: High On Fire ranskalaisilla

Riffien rajamailla #3: Demonic Death Judge

Riffien rajamailla #2: Koiramato & Mr. Peter Hayden

Riffien rajamailla #1: Sons of Kings


HUOM.
Jos olet sitä mieltä, että omaat sellaista melua mistä voisin pitää / mikä voisi olla blogin aihepiiriin sopivaa, kirjoita sähköpostia osoitteeseen tajuttomatlevyt-hähää-hotmail.com

Sykli.

Erään teorian mukaan elämä tapahtuu sykleittäin. Se alkaa jostain, kiertää aikansa, päättyy johonkin, ja alkaa jälleen. Rata saattaa muuttua, koska elämässä on jonkun verran vaihtelevia muuttujia, mutta teorian faktana toimii alun ja lopun käsite, joka on sekä ehdoton, että ehdollinen. Yhden alku on toisen loppu ja yhden loppu on toisen alku. Kaikki liittyy kaikkeen, kastike tunkeutuu väkisin pottumuusin alueelle ja niin edelleen.

Nyt yksi sykli on päättynyt. Siitä on suunnilleen kymmenen vuotta, kun Vinokäyrä-yhtye siirtyi edellisen kerran telakalle, ja nyt se on tapahtunut jälleen reilun viiden vuoden aktiivisen toiminnan päätteeksi. Sääli sinänsä, koska rannalle jäi levyllinen pitkän aikaa hinkattua materiaalia, mutta mieluummin niitä biisejä kuuntelee mielessään kuin huonosti ja väkisin levylle ängettynä.

Vinokäyrä Jussi Rasin taltioimana tällä erää viimeistä kertaa.

Samalla heilahti myös Giantwall/Dwarfgiant-kokoonpano telakalle. Bändin Spinal Tapin katkuisen kulun kantavin ongelma oli vokalisti - tai lähinnä sen puute. Ainoan aidosti lupaavan ehdokkaan ryhdyttyä totaaliperseilyyn ei hommaan enää saatu tatsia eikä harkinnan arvoisia ehdokkaitakaan. Giantissa tuli möyhöttyä reilut puolitoista vuotta.

Tuomas Tiaisen  luoma logo, jota ei päästy virallisesti käyttämään.

Niinpä myös pitkäaikainen harrastustoiminta Desibeli.netissä on murroksessa. Jännä nähdä miten kirjoituspuuhat jatkuvat, ja millaiseksi kehitys käy. Reissu on ollut antoisa ja vienyt sinne sun tänne. Seuraava risteys on jo mutkan takana eikä ole ihan käryä, että minne käännös johtaa.

Tässä blogissa on kyse tästä alkavasta syklistä. Tarkoitus on pitää kirjaa, pohdiskella, mouhota ja sekoilla kaiken musiikkiin liittyvän parissa. Eli kutakuinkin kaikkea mahdollista lennokkaista teorioista soittokamarunkkauksen kautta bändien hehkuttamiseen ja omien aikaansaannosten ruotimiseen ja sen sellaiseen. On aika selvitellä pöytä pettymyksistä ja turhautumista, etsiä uusia riffejä, melodioita, ideoita, rakenteita, inspiraatiota, ärtymystä ja elämää.