Vempainpärinää - Epiphone Thunderbird IV

Mielikuvani nykyaikaisemmista aasialaisista halpis-soittimista eivät ole kovin mairittelevia - tämä paljolti johtuu sormien läpi käyneistä kehnommista yksilöistä. Missä on umpituhnut mikit, missä kehnot metalliosat (jos metallia alkuunkaan), missä puut taas jotain huonosti soivaa miten kuten maalattua jämäköhnöä. Halvemman musaromppeen (ja myös kiinalaisten soitinten) maine on kuitenkin viime vuosina hiljalleen ollut parantumaan päin, joten erinäisten mutkikkaampien vaiheiden myötä kätöseen saapui sitten GAS-oireiden helpotus nimeltä Epiphone Thunderbird IV.

Jokunen pointti Epiphonen historiasta ja maineesta.

Alkujaan valmistaja tuli tunnetuksi Gibsonin pahimpana kilpailijana jatsilootamarkkinoilla, kunnes Iso G eliminoi kilpailun ujuttamalla sotien jälkeisissä vaikeuksissa möyrineen tehtaan osaksi itseään vuonna 1957. Jenkkikitaroiden valmistus jäi puljulta vähemmälle 70-luvun tullen, jolloin firman nimissä alettiin valmistaa japsikopioita Matsumokun tehtailta käsin. 80-luvulta lähtien tuotantoa alkoi tapahtua myös Koreasta käsin, kunnes vuonna 2002 Gibson avasi tehtaan Kiinaan, mistä ymmärtääkseni suurin osa Epiphonen tuotannosta näinä aikoina on peräisin.

Firman soitinten maine vaihtelee, mutta pitkä historia, lawsuit-ajan tuotokset ja yhä satunnaisesti Jenkeissä tapahtuva tuotanto pitävät yllä ainakin jonkinlaista laadukkuuden mielikuvaa. Samalla firma tekee halpis-soittimen valinnan sinänsä helpoksi, jos mielii Gibson-alkuperää olevaa mallia, muttei syystä tai toisesta hanki itse aitoa asiaa. Jos on valmis tinkimään joistain seikoista, ainakin vahvasti aitoa Gibsonia muistuttavan vempeleen hankkiminen tulee edulliseksi, ja samalla hankittu tuotos kuitenkin edustaa myös Gibsonia - ei jotain täysin tuntemattomaksi jäävää rahastajaa. Tältä pohjalta kuvittelisi, että soittimien laadun suhteen on ainakin jonkinlainen takuu.

Ensivaikutelmia

Edellä lausuttua ajatusta pyörittelin toiveikkaasti mielessä kun availin pahvilootaa kihelmöivän jännityksen tunne vatsanpohjassa. Noh, ainakaan pettymys ei iskenyt kerrasta - ensivaikutelma oli ihan positiivinen.

Ehdin jo tovin pyöritellä erinäisiä vaihtoehtoja mallin suhteen. Alunperin olisin halunnut teettää oman lintusen soitinrakentajalla, mutta sitä tosissani harkitessani päädyin hankkimaan Rickenbackerin, joka toki on jo palannut liikenteeseen... Seuraavan GASin myötä koitin metsästellä jotain vintage-kopiota aiheesta, mutta nepäs ovatkin Thunderbirdistä kiven alla, ja sittenkin aikalailla hinnoissaan. Lopulta kuumotus kävi päälle niin, että pyörittelin Epiphonen ja Tokain mallien välillä, päätyen lopulta oheiseen hinnat alkaen -malliin. Toki myös käytetty olisi tullut kyseeseen, mutta kaasutuskuumotuksen käydessä pahimmillaan ei yhtäkään ollut saatavilla.

Mielenkiinto veti enemmän Classic PRO -mallia kohtaan, koska se on tätä mallia huomattavasti lähempänä alkuperäistä Gibson-mikkeineen ja kaula läpi rungon-rakenteellaan. Vajaan parin sadan euron hintaero kuitenkin pisti riskeeraamaan - jos soitin olisi superkäppä, heinäkuun festarirahaston perään olisi saanut hetken itkeskellä, mutta tosiasia pöytään: juoma-alueella se raha olisi palanut kuitenkin.

Käpistelyä

Onneksi se ei ole superkäppä vaan ihan asiallinen luomus. Leppärungon (paha sanoa varmaksi, Epiphonen omat sivut kun kertovat runkomateriaalin olevan mahonkia) ja vaahterakaulan viimeistely on hyvännäköistä, vintage sunburst näyttää siltä kuin pitääkin, ja soitin on ryhdikkään näköinen juuri sillä itsellensä ominaisella lennokkaalla tavalla. Ihmeempiä naarmuja, kaulavänkyröitä tai toimimatonta elektroniikka tai metalliosaa ei tullut vastaan tässä sarjanumeron mukaan Kiinassa 08/2012 valmistuneessa yksilössä, kieletkin soivat. Pakasta vedon ja ensitarkastelun jälkeen viritin kätöseen. Virittimet toimivat ihan asiallisesti, joskin olisin odottanut vääntelyltä vähän enemmän vastusta. Se asia vikkelästi kuosiin ja piuha vahvariin kiinni.

Kuten olen kuullut väitettävän monessa yhteydessä, T-birdin soundissa on munaa. Mielessä riipi pieni piru, joka kertoi, että Classic PRO-mallissa ja Iso G:n aidossa asiassa olisi tarjolla myös karvat ja kivekset, mutta kyllähän sillä munallakin pärjäilee, kun jyrää riittävän lujaa. Pedaaliyhdistelmällä Sansamp Programmable Bass Driver DI, "Kojones B:assmaster" & "Woolly Mammoth" (klooni tämäkin) sai kyllä lähiympäristöllä oleskelevat korvaparit iloisiksi. Ilmeisestikin Slimtaper-profiilin mukainen kaula (nämä detaljit ovat minulle ihan voodoota - ensimmäinen bassoni oli vuonna 1996 Rockyn presari, ja sen kaulan jälkeen kaikki ovat tuntuneet miellyttäviltä) istuu käteen mukavasti, ja sormet vipeltävät otelaudalla iloisesti.

Säädöt olivat jo lähtiäisiksi aika kohdallaan, ja soittaminen oli kivaa heti kun sormet lämpesivät. Tehdaskielet nyt eivät ole ehkä ihan tottumuksiini sopivat, kuten ei myöskään standardikorkea action - vähän matalampaan tottuneena en ollut ihan kotonani. Otelauta soi kuitenkin hienosti koko matkaltaan, sustainia on todella riittoisasti ja TB Plus-mikit tarjoavat runsain mitoin variaatiota rokkikolinasta sellaiseen Godzilla-soundiin - ja miksei humppapehmoiluunkin, vaikka soitin hönkii ja henkii lujasti rokkenrollia koko olemuksellaan.

Yksityiskohtia

Koska kyseessä on hinnat alkaen-malli, kyseinen seikka tulee vastaan muutamissa asioissa. Heti alkuun kun perussählätessäni kolautin virittimet johonkin kulmaan, "premium die cast"-virittimen musta pinnoite alkoi kaikkoamaan sen siliän tien. Ihan kuin olisi tussilla maalatut. Toisaalta, osittain päädyin juuri halvimpaan mahdolliseen kohkaus-syistä. Ei harmita naarmut ja astetta isommatkaan haaverit, kun ei soittimen arvokaan niistä kärsi - kunhan soitettavuus säilyy, on kaikki hyvin.

Virittimiä pällistellessä huomasin myös, että satula on teräväreunainen muovinyppylä. Ei mikään yllätys, mutta lienee fiksu veto vaihtaa se grafiitti- tai luu-malliin ennen kuin mitään oireiluja esiintyy. Tai no, mistäs sen tietää, vaikka tuo asiansa toimittaisikin.

Eniten häiritsee otelauta. Kaula- ja runkopuiden laadusta ei tarvitse nillittää, kun ne on peitetty maalilla, enkä tällä erää joutanut elektroniikkojen puoleltakaan aihetta pällistelemään, kun ei sattunut lähistölle oikean kokoista ristipäätä. Otelautaan valikoitunut ruusupuu on aika ruman näköinen ja lakkaus näyttää tosi hintelältä. Soittaessa en kyllä huomannut mitään ihmeellistä, mutta silmää nuo seikat vähän särkevät. No, ehkä se hienontuu mystisesti vuosien aikana kun saa riittävästi hikeä yllensä.

Sitten lopuksi se pulttikaulojen helmasynti. Kun tällaisessa mallissa kaula ei voi rakenteellisista syistä istua runkoon yhtä kauniisti kuin alkuperäisessä, jää kaulan ja rungon liitoksen yli "yhden nauhan verran" ylimääräistä. Soittoa tämä ei haittaa, mutta aivan täysin kosmeettisestakaan haitasta ei ole kyse. Se ei ole kerta eikä yksikään, kun soittimen käpistelyn yhteydessä olen jotenkin onnistunut kolhimaan kättäni tuohon ylimääräiseen puun palaseen ja sen terävään reunaan. Ehkä haluan alitajuisesti rankaista itseäni halpaan soittimeen sortumisesta.

Loppukaneetti: hintaan ja ennakkoluuloihin nähden antaisin arvosanaksi kick-fuck'n-ass. Toisin kuin usein kuulee väitettävän, ei tämä todellakaan ole parempi kuin Gibson, mutta murto-osalla sellaisen hinnasta voisi kyllä ostaa paljon kehnommankin soittopelin.