...silti niin kaukana.
Tämä kirjoitus käsittelee Siimeksen toista levyä.
Aloin tunnustelemaan sen tekemistä samantien ekan julkaisun jälkeen, siis helmikuussa 2012. Koska tuo kyseinen parin biisin purkaus oli eräänlainen intuitiivinen aivojen tyhjennys, arvelin, että samanlaisella metodilla tuskin syntyy toista levyä. Tämä varsinkin siihen nähden, että ensimmäinen Käärmelinna rakentui tyhjästä julkaisumuotoon parissa kuukaudessa, mikä omalla mittakaavallani oli varsin vilkasta toimintaa.
 |
| Tämän kuvan otti muuten Teemu Nordlund. |
Ensimmäinen levy oli myös melkoisen synkeä, joten teki mieli viedä musiikkia toisenlaiseen suuntaan - ylipäänsä jos perustaa jonkin yhden hengen härvelin puhtaasti tutkimusmatkailua ja ilmaisun tarvetta ajatellen, ei liene mieltä samojen temppujen toistamiseen. Lopputulos kehittyi hiljalleen ja vaikutti jokseenkin valoisalta ysäri-henkiseltä alternativerokkailulta. Hiljalleen kuitenkin päädyin umpikujaan. Levy alkoi vapautuneen sijasta kuulostaa tukehtuvalta, eläväisen sijasta rutiininomaiselta. Suunta oli sittenkin väärä.
Viime syksynä kuitenkin otti ensiaskeleensa eräs kappale, joka määritteli suunnan uudelleen. Kappaleessa oli syksyistä melankoliaa, nopealla tahdilla tummenevien päivien äkkiväärää monimutkaisen kauneuden ja sen katoamisen tunnelmaa. Koska edeltänyt teos oli syntynyt keskellä talvea, tuumin tämän olevan sitten syksy-levy. Tuolloin hyllylle lentäneitä biisejä päkertäessäni olin hahmotellut seuraavallekin levylle suunniteltuja kappaleita, ja tajusin niiden olevan menossa väärälle levylle. Niissä kuului syksy, joten nappasin raakileet käsittelyyn. Deadlinea en asettanut, mutta ajattelin, että mikäli biisit eivät seuraavana syksynä ole valmiita, on kyllä jossain jotain pahasti vialla.
Välissä tuli toki päästettyä ilmoille yksi alunperin levylle aiotuista biiseistä, mutta siihen oli erilliset syyt.
Heureka-hetkestä on vierähtänyt tätä kirjoittaessa vuoden päivät. Kappaleet ovat edenneet kohti maalia pikku hiljaa. Välillä olen jo luullut päässeeni lähelle, mutta sitten jokin on joka kerta tökännyt. Siimes on minulle tärkeä asia, mutta se on myös aika puhtaasti omaa hupia. Mätää puuta ei kannata napostella huvikseen, joten otin tasaisin väliajoin etäisyyttä ja aina kun palasin takaisin, löysin myös ratkaisun johonkin ongelmaan. Nyt levy on noin 95-prosenttisesti valmis, ja kuten niin monissa muissakin asioissa, myös tässä viime metrit ovat vaikeimmat. Itsepetos tapahtuu nopeasti ja huomaamatta, lähes yhtä nopeasti kuin omille toimille kuuroutuminen. Käärmelinna II voisi yhtä hyvin olla helvetin vaikea peli. Päästäkseen sen ytimeen ja voittaakseen pääpahiksen joutuu keräämään kärsivällisesti kokemusta sekä energiaa ja kasvattamaan henkistä sietokykyään. Jos saa turpiin, joutuu aloittamaan homman uudelleen. Alan olla valmis kohtaamaan pääpahiksen ja pieksemään sen perkeleen menettämättä ainuttakaan hit pointtia.
No, miltä se sitten kuulostaa? Siimekseltä, varmaankin. Tutunlaista kaihoisuutta on havaittavissa ja minimalistisista sointupyörteistä aivonystyröitä kosiskelevaan meteliin liihottavaa dynamiikkaa (tai sen puutetta). Slint ja Mogwai kummittelevat jossain taustalla, Billy Corganin kalju kiilteee siellä ja täällä. Ajoittain esille nousee pieni sointukulku Galaxie 500:n levyltä. Kömpelyydessään tainnuttavaan psykedeliaan uppoutuva bongorytmi ja sakset (joo). Tavanomaista post rock-kiihottelua pakeneva kolossi. Piano, syntikka ja urut, jotka piirtelevät mielikuvia märistä teistä, kellertävistä lehdistä, ilkeästi takinliepeistä tunkeutuvasta tuulesta - luonnosta, joka peittelee itsensä ankeuteen kyetäkseen voittamaan sen, jahka aika jälleen koittaa.
Tarvitsen enää vain hieman kärsivällisyyttä.
-Aleksi
25.09.2013, Mikkeli
